Välitilinpäätös

Blogi täytti noin kuukausi takaperin puoli vuotta. Saldona on 29 muuttolaatikollisen verran kevyempi omaisuus ja  31 raportin omaista korkeintaan keskinkertaista tekstiä. Karsimisprojektin tähän astiseen saldoon voin siis olla ihan tyytyväinen, mutta kirjallinen puoli projektista ei ole oikein lähtenyt lentoon. Suurin syy tähän lienee piakkoin blogin aloittamisen jälkeen käynnistynyt muuttoprojekti, joka on ehtinyt edetä tähän mennessä jo tulevan kodin remonttiin. Onneksi sentään ajatustyötä on tullut tehtyä melkoisesti niin muuttamiseen kuin jäljellä olevaan maalliseen omaisuuteenkin liittyen. Yhteinen nimittäjä kaiken pohdinnan taustalla on sama: olennaisen tunnistaminen, ja rohkeus päästää irti muusta.

Tavaroista, joista olen kuluneen kevään ja kesän aikana luopunut, en ole ehtinyt ja muistanut kaivata mitään. Kaikki tähän mennessä kertyneet 29 laatikollista ovat siis todistaneet tarpeettomuutensa tässä taloudessa - toivottavasti tarpeellisuutensa muualla, haluaisin ajatella. Jotenkin olisin etukäteen uskonut, että tässä pisteessä olo on jo aika keveä, ja että se alkaisi jo todellakin tuntua jossain. Mutta huomaan, että näin ei olekaan. Päin vastoin, tuntuu, että pitäisi luopua vielä niin paljosta, että se alkaisi tuntumaan minussa itsessäni, ei vain kodissamme. (Tässä kohtaa kylmät väreet luultavasti hiipivät mieheni selkäpiitä pitkin.) 

Silti luopuminen on taas vaikeaa. Vaikka päässäni teen listaa potentiaalisista lähtevistä tavaroista, eivät ne meinaa päätyä kuitenkaan muuttolaatikkoon. Syinä ja selityksinä on tunnearvoa, käytännön hyötyarvoa, ja ihan yksinkertaisesti ajanpuutetta tehdä konkreettista karsimistyötä. Alussa karsimisprojektissani olikin selvästi määrätietoisempi ote. Tartuin kerralla yhteen kokonaisuuteen (esim. liinavaatekaappi), jaottelin sisällön jääviin ja lähteviin. Ei se helppoa ollut silloinkaan, mutta toimi hyvin. Olin jonkinlaisen karsimisvimman kourissa, ja tulostakin syntyi. 

Viime aikoina metodiksi on sen sijaan muodostunut inkrementalistisempi lähestymistapa: jotenkin keräilen sieltä täältä lähteviä tavaroita tiedostaen samalla, että jäljelle jääviin täytyy tehdä myöhemmin vielä uusia karsintakierroksia. Mutta siitä huolimatta, että tiedostan tämän asian koko ajan, tuntuu jotenkin helpommalta ja tunteita säästävämmältä tehdä se juuri nyt näin. Tämä ei varmastikaan ole yhtä luonnetta kasvattavaa kuin alkuvaiheen analyyttisempi työ, mutta pitää prosessin käynnissä ja päämäärän mielessä. Parempi kuin ei mitään siis.

Olen myös pannut merkille joitakin uusia pullonkauloja, jotka häiritsevät projektin etenemistä, mutta joille en silti ole saanut tehtyä kunnolla mitään. Yksi näistä on mielestäni käytännöllisten säilytysjärjestelmien säilyttäminen, vaikka sisältö olisikin heitetty pois. Kun sen tähän kirjoitan näin, huomaan koko asian absurdiuden. Luovun tavaroista, mutta sitten en luovukaan tietyistä laatikoista tai lehtikoteloista, koska säilytän niitä mielessäni jo uutta järjestystä varten. Esimerkiksi "enso"-laatikot tuottavat päänvaivaa, koska niitä ilmeisesti ei saa enää mistään. Järjellä ajatellen voisin kuitenkin miettiä, kuinka paljon nyt muutaman pahvilaatikon pois heittäminen voisi kaduttaa jälkeenpäin - olkoonkin, että osa näistä samoista"enso"-laatikoista on palvellut säilytystarpeita lapsuudenkodissani jo 80-luvun alussa.  Nyt kun enemmän asiaa ajattelen, niin fiksuin toimintamalli lienee se, että alan poistaa myös säilyttimiä sitä mukaa kuin niissä säilytettyä tavaraa.

Karsimisprojektin osalta voin kuitenkin todeta, että siinä olen yllättänyt itseni iloisesti - en ikinä olisi osannut maaliskuussa kuvitella onnistuvani luopumaan kahdestakymmenestäyhdeksästä laatikollisesta tavaraa. Asiasta bloggaamisessa sen sijaan olisi toivomisen varaa. Kirjoitustarvettani tämä kanava ei oikeastaan ole juurikaan tyydyttänyt, energia ei yksinkertaisesti ole oikein riittänyt siihen puoleen. Niinpä bloggaus on jäänyt raportoinnin tasolle, ja alunperin suunnitelmissa ollut eksistentiaalinen pohdinta jäänyt täysin taustalle. 

Nyt huomaan, että tehdyn ajatustyön ja sen aukikirjoittamisen roolia ei tulisi kuitenkaan väheksyä, sillä sille on selvästikin paikkansa luopumisprosessissa. Ja näinhän olin alunperin ajatellutkin. Monet perustelut tavaroiden säilyttämiselle ja omille toimintatavoille alkavat näyttää viimeistään kirjoitettuina kestämättömiltä. Toteutus vain on jäänyt puolitiehen. Vaan tietäpä näyttää olevan jäljellä vielä. Kiitos kaikille rinnalla kulkeneille tähän asti taitetusta matkasta.