Välitilinpäätös

Blogi täytti noin kuukausi takaperin puoli vuotta. Saldona on 29 muuttolaatikollisen verran kevyempi omaisuus ja  31 raportin omaista korkeintaan keskinkertaista tekstiä. Karsimisprojektin tähän astiseen saldoon voin siis olla ihan tyytyväinen, mutta kirjallinen puoli projektista ei ole oikein lähtenyt lentoon. Suurin syy tähän lienee piakkoin blogin aloittamisen jälkeen käynnistynyt muuttoprojekti, joka on ehtinyt edetä tähän mennessä jo tulevan kodin remonttiin. Onneksi sentään ajatustyötä on tullut tehtyä melkoisesti niin muuttamiseen kuin jäljellä olevaan maalliseen omaisuuteenkin liittyen. Yhteinen nimittäjä kaiken pohdinnan taustalla on sama: olennaisen tunnistaminen, ja rohkeus päästää irti muusta.

Tavaroista, joista olen kuluneen kevään ja kesän aikana luopunut, en ole ehtinyt ja muistanut kaivata mitään. Kaikki tähän mennessä kertyneet 29 laatikollista ovat siis todistaneet tarpeettomuutensa tässä taloudessa - toivottavasti tarpeellisuutensa muualla, haluaisin ajatella. Jotenkin olisin etukäteen uskonut, että tässä pisteessä olo on jo aika keveä, ja että se alkaisi jo todellakin tuntua jossain. Mutta huomaan, että näin ei olekaan. Päin vastoin, tuntuu, että pitäisi luopua vielä niin paljosta, että se alkaisi tuntumaan minussa itsessäni, ei vain kodissamme. (Tässä kohtaa kylmät väreet luultavasti hiipivät mieheni selkäpiitä pitkin.) 

Silti luopuminen on taas vaikeaa. Vaikka päässäni teen listaa potentiaalisista lähtevistä tavaroista, eivät ne meinaa päätyä kuitenkaan muuttolaatikkoon. Syinä ja selityksinä on tunnearvoa, käytännön hyötyarvoa, ja ihan yksinkertaisesti ajanpuutetta tehdä konkreettista karsimistyötä. Alussa karsimisprojektissani olikin selvästi määrätietoisempi ote. Tartuin kerralla yhteen kokonaisuuteen (esim. liinavaatekaappi), jaottelin sisällön jääviin ja lähteviin. Ei se helppoa ollut silloinkaan, mutta toimi hyvin. Olin jonkinlaisen karsimisvimman kourissa, ja tulostakin syntyi. 

Viime aikoina metodiksi on sen sijaan muodostunut inkrementalistisempi lähestymistapa: jotenkin keräilen sieltä täältä lähteviä tavaroita tiedostaen samalla, että jäljelle jääviin täytyy tehdä myöhemmin vielä uusia karsintakierroksia. Mutta siitä huolimatta, että tiedostan tämän asian koko ajan, tuntuu jotenkin helpommalta ja tunteita säästävämmältä tehdä se juuri nyt näin. Tämä ei varmastikaan ole yhtä luonnetta kasvattavaa kuin alkuvaiheen analyyttisempi työ, mutta pitää prosessin käynnissä ja päämäärän mielessä. Parempi kuin ei mitään siis.

Olen myös pannut merkille joitakin uusia pullonkauloja, jotka häiritsevät projektin etenemistä, mutta joille en silti ole saanut tehtyä kunnolla mitään. Yksi näistä on mielestäni käytännöllisten säilytysjärjestelmien säilyttäminen, vaikka sisältö olisikin heitetty pois. Kun sen tähän kirjoitan näin, huomaan koko asian absurdiuden. Luovun tavaroista, mutta sitten en luovukaan tietyistä laatikoista tai lehtikoteloista, koska säilytän niitä mielessäni jo uutta järjestystä varten. Esimerkiksi "enso"-laatikot tuottavat päänvaivaa, koska niitä ilmeisesti ei saa enää mistään. Järjellä ajatellen voisin kuitenkin miettiä, kuinka paljon nyt muutaman pahvilaatikon pois heittäminen voisi kaduttaa jälkeenpäin - olkoonkin, että osa näistä samoista"enso"-laatikoista on palvellut säilytystarpeita lapsuudenkodissani jo 80-luvun alussa.  Nyt kun enemmän asiaa ajattelen, niin fiksuin toimintamalli lienee se, että alan poistaa myös säilyttimiä sitä mukaa kuin niissä säilytettyä tavaraa.

Karsimisprojektin osalta voin kuitenkin todeta, että siinä olen yllättänyt itseni iloisesti - en ikinä olisi osannut maaliskuussa kuvitella onnistuvani luopumaan kahdestakymmenestäyhdeksästä laatikollisesta tavaraa. Asiasta bloggaamisessa sen sijaan olisi toivomisen varaa. Kirjoitustarvettani tämä kanava ei oikeastaan ole juurikaan tyydyttänyt, energia ei yksinkertaisesti ole oikein riittänyt siihen puoleen. Niinpä bloggaus on jäänyt raportoinnin tasolle, ja alunperin suunnitelmissa ollut eksistentiaalinen pohdinta jäänyt täysin taustalle. 

Nyt huomaan, että tehdyn ajatustyön ja sen aukikirjoittamisen roolia ei tulisi kuitenkaan väheksyä, sillä sille on selvästikin paikkansa luopumisprosessissa. Ja näinhän olin alunperin ajatellutkin. Monet perustelut tavaroiden säilyttämiselle ja omille toimintatavoille alkavat näyttää viimeistään kirjoitettuina kestämättömiltä. Toteutus vain on jäänyt puolitiehen. Vaan tietäpä näyttää olevan jäljellä vielä. Kiitos kaikille rinnalla kulkeneille tähän asti taitetusta matkasta. 

Luopumisprosessin käytännönjärjestelyjä

Tämä teksti on roikkunut otsikon tasolla luonnoksena melkein blogin alusta asti. Aikani on vienyt niin tehokkaasti arkisten askareiden lisäksi tavaroiden karsiminen, että luopumisprosessin analysointi on jäänyt vähälle huomiolle. Se ei onneksi ole vauhtia hidastanut, mutta jospa pieni pohdinta antaisi kuitenkin vähän lisäpontta tässä vaiheessa projektia.

Kuten ensimmäisessä kirjoituksessani mainitisin, olen löytänyt mielenkiintoisia minimalistisia blogeja, joista muutamia seuraan melko säännöllisesti. Toiset ovat lähteneet minimalismin tielle melko radikaalein ottein, eli pakkaamalla kaiken pois ja jättämällä vain sen mitä välttämättä tarvitsevat. Oma prosessini on tällaiseen lähestymistapaan verrattuna käänteinen, eli vähennän muuttolaatikollinen kerrallaan tarpeettomia tavaroita. 

"Laatikko kerrallaan"-konsepti sopii minulle paremmin monestakin syystä. Ensinnäkin minulla ei mitään paikkaa, jonne voisin viedä tavaramme laatikoihin pakattuna, ja josta voisin kuitenkin helposti noutaa ne tarpeelliseksi osoittautuvat tavarat takaisin käyttöömme. Toisekseen tällainen järjestely antaa minulle enemmän aikaa asioiden sulatteluun, mikä helpottaa luopumisprosessia varsinkin tunnetasolla melkoisesti. Ihan kiitettävää tahtia olen omasta mielestäni silti pitänyt yllä, kun ottaa huomioon minkä verran minulla on työssäkäyvänä kahden pikkulapsen äitinä aikaa käytettävissä tähän projektiin. Sitäpaitsi jo tällaisessa laatikko kerralaan järjestelyssä ongelmia syntyy siitä, että asunnossamme on koko ajan parin muuttolaatikollisen "odotuskaista" poistoon päätyviin, sillä varsinaisen luopumispäätöksen jälkeen fyysinen tavarasta eroon hankkiutuminen onkin sitten taas ihan oma prosessinsa - se käy suorastaan työstä, ja siitä minulla on tekeillä ihan oma kirjoitus.

Minulta puuttuu siis tarpeeksi aikaa ja tilaa, mutta en ole antanut sen olla esteenä. Muuttolaatikkoleikki on saanut minut valtaansa, ja oloni keventyy jokaisen tarpeettoman tavarakilon poistuessa kodistamme. Myös mieheni on ollut kiitettävästi apuna ja tukena tässä projektissa, jonka tavoite muuttolaatikollisissa mitattuna on toistaiseksi tuntematon. 

Luopumisesta

Luopuminen on minulle aina vaikeaa, olipa kyse sitten tärkeästä tai tarpeettomasta, isosta tai pienestä asiasta. Joudun usein rohkaisemaan itseäni "jos katsot taaksepäin, et näe eteesi" -tyyppisillä viisauksilla, jotta uskallan tehdä valintoja ja päätöksiä ennemmin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen nojautuen. Toinen luopumista edesauttava seikka on tiedostaa syitä, joiden takia pitää asioista kiinni. Alle olen listannut itselleni tyypillisimpiä syitä, jotka sitovat minut kiinni tavaroihini:

Tavaroiden tunnearvo on ehdottomasti yksi suurimmista syistä siihen, miksi säilytän tarpeettomia asioita vuodesta toiseen. Onhan se ihana fiilistellä kaikkia vanhoja juttuja - siitä tavasta voin tuskin päästä eroon. Mutta kun sitä fiilistelyä tulee harrastettua lähinnä siivouspäivien yhteydessä, niin onko se tavaran säilöminen oikeasti sen arvoista. Siivous viivästyy ja lopulta jää kuitenkin ahdistunut olo siitä ettei saanut taaskaan heitettyä juuri mitään pois. 

Tätä voin vielä tarvita joskus. Tai sitten en! Olen yltäkylläisyyden aikana kasvanut, mutta siitä huolimatta tulee säilöttyä yhtä ja toista tulevaisuuden varalle. Säilytin pitkälle aikuisikään asti jopa vanhoja peruskoulukirjojani kaiketi siltä varalta, että tulevat lapseni saattaisivat tarvita niitä. Onneksi sentään hävitin ne ennen kuin lapseni olivat edes syntyneet. Mutta katastrofin mahdollisuus alitajunnassaan voi perustella melkein minkä tahansa asian tarpeellisuutta. Toki monta "tarpeellista" tavaraa on pantu talteen ihan oikeasti käytännöllisistä syistä. Mutta nyt yritän muuttaa ajatteluani siihen suuntaan, että nuo "tarpeelliset" jututkin voisi myydä tai lahjoittaa jollekin, joka tarvitsee niitä nyt. Eikä ehkä joskus kuten minä.

Koska tykkään tehdä itse jos jonkinmoisia käsitöitä, askarteluja, taiteilua ja muuta näpertelyä, niin säilöön on kertynyt monenlaista sälää odottamaan inspiraatiota. Tämä onkin hankala asia karsimisen kannalta, koska toisen silmiin (esim. mieheni) tuo sälä on silkkaa roskaa, mutta todellisuudessa jokin yksittäinen juttu voi inspiroida vaikka miten hienon työn tekemiseen (mitä ei olisi ehkä koskaan syntynyt ilman juuri sitä tiettyä juttua). Inspiraatiota on hankala ennakoida tai järkeillä, ja niinpä se tekee tästä näkökulmasta luopumisen erityisen haastavaksi.  Mutta pakko minun on yrittää tässäkin asiassa tarttua itseäni niskasta kiinni, ja heivata entistä isompi osa tästä sälästä roskikseen (näillä jutuilla tuskin on paljon arvoa kenellekään muulle). Täytyy ehkä koittaa ajatella asia vaikka niin, että jos nyt joku inspiraatio jää saamatta sälän puutteen takia, niin aivan varmasti mielikuvitus kehittää tilalle jotain muuta.

En tiedä nimittäisinkö seuraavaa perustelua ekologisuudeksi, ympäristöystävällisyydeksi vai miksi, mutta se tekee luopumisesta myös vaikeaa. Koska maailma on tavaraa pullollaan, ja varsinkin roskiin heittäminen on minulle kauhistus, niin jotenkin sitä tyynnyttää maailmantuskaansa toisinaan myös säilömällä. Etten ainakaan minä olisi syytämässä nurkistani lisää tarpeetonta tavaraa maailman turuille ja toreille. Ajatuskuvio voi tuntua absurdilta, mutta kyllä se minulle on välillä täyttä totta. Ammattijärjestäjä Anne Te Velde-Luoma päästi minut tästä synnistä kuitenkin toteamalla Maria Pettersonin radio-ohjelmassa, että koska luopuminen on muutenkin tarpeeksi vaikeaa, niin ei kannata syyllistää itseään luopumisvaiheessa enää muilla asioilla. Kannattaa käydä kuuntelemassa areenassa kyseinen ohjelma Ihmishamsterit. 

Ehkä naurettavin perusteluistani säilyttää tarpeetonta on kuitenkin mukavuudenhalu. Luopuminen on vaikeaa ja säilyttäminen on helppoa. Tai ainakin helpompaa. Mutta se ei enää kelpaa syyksi tästä eteenpäin.

Ainakin nämä yllä kuvatut syyt sitovat minut kiinni maalliseen omaisuuteeni, ja näitä siteitä tässä nyt pitäisi sitten ryhtyä ratkomaan ja katkomaan. Jotenkin niiden tiedostaminen jo helpottaa. Aukikirjoittettuina varsinkin ne kuulostavat aika naurettavilta perusteluilta säilyttää juuri mitään. 

Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi, enkä halua asettaa luopumistavoitteitani masentavan korkealle. Tunnearvon takia tulen varmasti säilyttämään vastakin asioita - toivottavasti kuitenkin aikaisempaa vähemmän. Joitakin asioita voi olla perusteltua säilyttää myös tulevaisuuden varalta jonkin aikaa - muttei ikuisesti. Inspiraatiota odottamaan saa jäädä jatkossa vain hyvin huolella valikoitu erittäin pieni kokoelma sälää. Sen sijaan minkään säilyttäminen ei kai voi olla ekologisempaa kuin siitä luopuminen maailman kokonaistavaramäärän kannalta, joten se näkökulma pitäisi pystyä heittämään romukoppaan mukavuudenhalun seuraksi. 

Hyviä konkreettisia vinkkejä luopumistyöhön voi käydä katsomassa esimerkiksi Joona Luostarisen  minimalismi.fi -blogista.