Muutettu on. Kaikkien remontinviimeistelykiireiden ja pakkaustohinan keskellä ehdin suorittaa edes hiukan karsintaa. Lykkäämällä kaiken roskiin joutavan samaan laatikkoon, sain kolmannenkymmenennenkolmannen muuttolaatikollisen täyteen. Check.
Suuren osan sisällöstä muodostivat sisustus- ja aikakauslehdet (osa meni sentään kiertoon taloyhtiön lehtikierrätyskärryyn). Lisäksi joukkoon päätyi lasitiili ja 50 cm pätkä jalkalistaa (toimivat sänkymme tukijalkana ennen korjausta), lahjaksi saatu jalkaharja, lasten piirustuksia, muutamia säästettyjä pahvipakkauksia, rikkinäinen lehtikotelo ja rikkinäinen saippua-annostelija, enemmän tai vähemmän rikkinäisiä pahvi ja muovikansioita yms. sekalaista. Ei siis tehnyt varsinaisesti tiukkaa luopua näistä…
Uudessa kodissa olemme laittaneet tavaroita paikoilleen aika hiljakseen sillä periaatteella, että omaisuus pyritään käymään läpi melko järjestelmällisesti täällä päässä suorittaen karsintaa, joka ennen muuttoa jäi tekemättä. Ylimääräinen makuuhuone toimii siis toistaiseksi eräänlaisena varastona, josta paikoilleen laitettavia tavaroita otetaan laatikko kerrallaan esille. Ja ne, joista katsomme voivamme luopua, päätyvät samaan huoneeseen takaisin kirppis-merkinnällä varustettuihin laatikoihin. Ensisijaisena tavoitteena on saavuttaa toimiva tasapaino 50-luvun huoneiston säilytystilakapasiteetin ja omaisuutemme kesken. Käynnissä oleva karsimistyö taannee siis ainakin näitä raportin omaisia postauksia blogiin lähitulevaisuudessa.
perjantai 7. helmikuuta 2014
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Vierasvuodevaatteista (muuttolaatikko # 32)
Tällä kertaa kävin läpi vierasvuodevaatteemme, ja totesin kahta yövierasta palevelevan varaston riittävän mainiosti tavalliseen tarpeeseemme. Eli kaksi täkkiä, kaksi tyynyä, yksi patja sekä yksi petauspatja (jonka avulla myös sohvasta saa loihdittua jokseenkin kelvollisen vuoteen) jäävät vierasvaraksi. Tarvittaessa vilteistä, torkkupeitoista ja sohvalla lojuvista tyynyistä saa vielä kolmannelle ja neljännellekin jonkinlaiset makuusijat. Joskin siinä vaiheessa patjoiksi liikenee enää pelkkiä makuualustoja tai mattoja - tällä järjestelyllä käytännössä kaiketi varmistetaan samalla myös se, etteivät vieraat viivy tarpeettoman pitkään ;-) ...tai sitten heitä voi pyytää varmistamaan oman mukavuuteensa tuottamalla mukanaan omia petivaatteita. Koska meillä käy yövieraita suhteellisen harvoin, ja yleensä korkeintaan kaksi henkeä kerrallaan (jos "alamittaisia" ei lasketa), niin tuntuu tarpeettomalta varautua sitä suuremman joukon majoittamiseen.
Kaksi vierastyynyä sai siis lähteä, ja seurakseen ne saivat vielä meidän vanhat tyynymme, jotka joulupukki korvasi jo etukäteen uusilla. Kolmaskymmenestoinen muuttolaatikollinen on siis täynnä, koska ei sinne oikein muutakaan lisäksi mahtunut. Check.
Tämä vuodevaateosasto tuottaa minulle aina kierrätyksessä vähän päänvaivaa, koska niiden elinkaarisuositukset ovat hygieniasyistä varsin lyhyet. En tosin tiedä, onko suositusten takana enemmän myyntimiesten mieli, mutta jotenkin minua joka tapauksessa epäilyttää käytettyjen vuodevaatteiden markkina- tai lahjoitusarvo sen verran, etten ole niitä lähtenyt tarjoamaan sen paremmin omalla kirpputoripöydällä kuin kärrännyt kierrätyskeskukseenkaan. Sen sijaan vanhat vuodevaatteet saattavat palvella vielä hyvin esim. löytöeläinkodissa. Ainakin meidän tyynylastimme lähti Kissakoti Kattilaan, jonne olemme jo ennen muuttolaatikkoleikkiä lahjoittaneet mm. tiensä päähän tulleita patjoja.
Kaksi vierastyynyä sai siis lähteä, ja seurakseen ne saivat vielä meidän vanhat tyynymme, jotka joulupukki korvasi jo etukäteen uusilla. Kolmaskymmenestoinen muuttolaatikollinen on siis täynnä, koska ei sinne oikein muutakaan lisäksi mahtunut. Check.
Tämä vuodevaateosasto tuottaa minulle aina kierrätyksessä vähän päänvaivaa, koska niiden elinkaarisuositukset ovat hygieniasyistä varsin lyhyet. En tosin tiedä, onko suositusten takana enemmän myyntimiesten mieli, mutta jotenkin minua joka tapauksessa epäilyttää käytettyjen vuodevaatteiden markkina- tai lahjoitusarvo sen verran, etten ole niitä lähtenyt tarjoamaan sen paremmin omalla kirpputoripöydällä kuin kärrännyt kierrätyskeskukseenkaan. Sen sijaan vanhat vuodevaatteet saattavat palvella vielä hyvin esim. löytöeläinkodissa. Ainakin meidän tyynylastimme lähti Kissakoti Kattilaan, jonne olemme jo ennen muuttolaatikkoleikkiä lahjoittaneet mm. tiensä päähän tulleita patjoja.
maanantai 6. tammikuuta 2014
Lastenvaatteita (muuttolaatikko #31)
Otsikko kertoo jo oikeastaan kaiken. Eli taas on lähdössä kiertoon lasti pieneksi tai muuten tarpeettomiksi käyneitä lastenvaatteita sekä vauvakoon tyyny ja peitto ja lakanoita.
Välillä noiden lasten kamppeiden laskeminen muuttolaatikkoleikissä tuntuu vähän fuskaukselta, kun pieneksi jääneitä on aika loogista pistää pois. Mutta ei sekään toisaalta mikään itsestään selvyys ole: kyllä niillä on sen verran paljon tunnearvoa, että en ole vauvakoon vaatteita saanut laitettua pois tarpeeksi vieläkään, ja noista petivaatteistakin kyllä mietin, että olisiko pitänyt säästää ne vierasvarana pienille yövieraille. Päätin onneksi kuitenkin toisin, ja vuoden 2014 ensimmäinen ja projektin 31. muuttolaatikollinen on täynnä. Check.
sunnuntai 29. joulukuuta 2013
Arkihuolesi kaikki heitä?
Tunnustaudun jouluihmiseksi. Joulunvietto ja siihen valmistautuminen ovat aina olleet minulle tärkeitä asioita, joista todella nautin. Tänä vuonna jouluvalmistelut aiheuttivat kuitenkin aikaisempaa vähemmän päänvaivaa, koska päädyimme paristakin syystä vaihtamaan jo lähes perinteeksi muodostuneen kotijoulun lapsuudenkotini sukujouluun. Valmiin joulupöydän ääreen suuntaaminen säästi aikaa ja hermoja ainakin omassa keittiössämme, mutta tällä kertaa tuntui muukin joulunalussäätö jäävän vähemmälle. Suurin syy tähän on tulevan kodin edelleen jatkuva remontti, joka tuntuu vievän kaikki voimat, mutta kyllä stressittömämpiin jouluvalmisteluihin on myös muuttolaatikkoleikilläni ollut osuutensa.
Suhteeni tavaraan on todellakin muuttunut kuluneen vuoden aikana, mistä johtuen kiinnostukseni lahjaideoiden miettimiseen oli lähes nollassa. Koska läheiseni ovat ihan hyvin toimeentulevaa väkeä, ja vielä sen verran terveellä arvomaailmalla varustettuja etteivät mittaa omaa arvoaan saamissaan lahjoissa, tuntui koko tämä puoli joulusta melko turhalta. Näin ollen lahjaideoiden miettimiseen ja lahjojen metsästämiseen meni huomattavasti aikaisempia vuosia vähemmän aikaa ja vaivaa. Oikeastaan lahjojen suhteen tärkein panokseni tuleekin omasta mielestäni esille paketoinnissa: en yleensä käytä lainkaan valmiita joulupapereita, koristeita tai pakettikortteja, vaan askartelen paketit koristuksineen pääosin oman mielikuvitukseni ja sorminäppäryyteni turvin yhdistellen uutta, vanhaa ja kierrätettyä.
Toki varsinaiseen lahjaankin on mukava panostaa, ja varsinkin viime vuosina olen koettanut suosia mahdollisuuksien mukaan aineettomia lahjoja. Tänä vuonna kaikki omat aikuiset sukulaiseni saivat lahjakortit Näyttelykeskus WeeGeelle, ja lisäksi sitten vielä jotain muuta pientä. Päädyimme myös mieheni kanssa siihen, että annoimme yhteisesti kummallekin lapsellemme vain yhdet lahjat, luottaen siihen että lasten lahjojen kokonaismäärä kummien ja sukulaisten toimesta olisi tänäkin vuonna aivan varmasti ylimitoitettu kohtuullistamispyynnöistä huolimatta. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tunsin todella olevani sinut sen asian kanssa, että rakkauttani lapsiini ei mitata antamieni joululahjojen määrässä ja hinnassa.
Todelliseen tarpeeseen antaminen kohottaa kuitenkin lahjarintamalla omaa joulumieltäni kaikkein eniten. Lasten kanssa tavaksi on muodostunut lahjoittaa heidän ikätovereilleen yhdet paketit Joulupuu -keräykseen - tämä on mielestäni konkreettinen ja mukava hyväntekeväsyyden muoto ihan jo kasvatusmielessä. Lisäksi tänä jouluna osansa saivat myös Uusi Lastensairaala, ja vielä viiyme tipassa myös Hyvä Joulumieli -keräys. Jälkimmäinen on ollut perinteinen lahjoituskohteemme, jonka päätimme korvata tänä vuonna lastensairaalalla, mutta aattopäivän uutinen keräystavoitteen merkittävästä alittumisesta sai minut kipaisemaan nettipankkiin vielä uudestaan (jätän sitten jotain turhempaa ostamatta silläkin rahalla).
Läheistemme anteliaisuuden ansiosta perheemme maallinen omaisuus toki lisääntyi tämänkin joulun myötä varmaan lähes parin muuttolaatikollisen verran - vaikka saamamme toisenlaiset lahjat vuohi ja ammatti eivät onneksi tilaa vaadikaan. Toisen laatikoista täyttää kuitenkin kaksi untuvatyynyä sekä myös esikoisemme saamat täkki ja tyyny, joten käytännössä sama määrä tiensä päähän tulleita vuodevaatteita tulee myös postumaan taloudestamme suurinpiirtein samalla oven avauksella. Toinen muuttolaatikollinen täyttyykin sitten lähinnä lasten saamista lahjoista, joista tilaavievimpiä taitavat olla legot, junarata, vaatteet sekä luistimet ja kypärä. Oikein mukavia ja tarpeellisiakin lahjoja, mutta näillekin pitäisi löytää kotoa omat paikkansa.
Jos arkihuolet muuten juhlapyhiksi hieman hellittävätkin, niin tavaroiden laadun, määrän ja järjestelyn suhteen ei joulu taida suoda länsimaiselle keskivertokansalaiselle juurikaan helpotusta - ehkä monen kohdalla jopa päinvastoin. Paineet uuteen tarmokkaampaan karsimiskierrokseen ovat kasvaneet ainakin itselläni joulun myötä entisestään, ja lisämotivaatiota muuttolaatikkoleikin jatkamiseen koitin hakea heti Joulupäivän iltana katsomalla yle areenasta Petri Luukkaisen Tavarataivas-dokumenttielokuvan. Olen kuitenkin pohtinut karsimisprojektini myötä niin paljon omaa suhdettani tavaraan, etten voi sanoa elokuvan tuoneen juurikaan uutta pohdintoihini vaikka Luukkaisen lähestymistapa radikaaliudessaan eroaa toki muuttolaatikkoleikistäni melkoisesti. Katselukokemus oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja voin suositella elokuvaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.
Joulu kaikkine lieveilmiöineen alkaa olla kohta historiaa tämän vuoden osalta, ja vuodenvaihteen lähestyessä ajatukset alkavat kääntyä jo vuoteen 2014 haaveineen ja toiveineen. Muuttolaatikkoleikin tiimoilta uusi vuosi tietää toivottavasti ainakin aktiivisempaa blogikirjoittelua ja tietenkin karsimisprojektin edistymistä. Allekirjoittaneella taitaakin olla aihetta uudenlaisiin uudenvuodenlupauksiin!
Suhteeni tavaraan on todellakin muuttunut kuluneen vuoden aikana, mistä johtuen kiinnostukseni lahjaideoiden miettimiseen oli lähes nollassa. Koska läheiseni ovat ihan hyvin toimeentulevaa väkeä, ja vielä sen verran terveellä arvomaailmalla varustettuja etteivät mittaa omaa arvoaan saamissaan lahjoissa, tuntui koko tämä puoli joulusta melko turhalta. Näin ollen lahjaideoiden miettimiseen ja lahjojen metsästämiseen meni huomattavasti aikaisempia vuosia vähemmän aikaa ja vaivaa. Oikeastaan lahjojen suhteen tärkein panokseni tuleekin omasta mielestäni esille paketoinnissa: en yleensä käytä lainkaan valmiita joulupapereita, koristeita tai pakettikortteja, vaan askartelen paketit koristuksineen pääosin oman mielikuvitukseni ja sorminäppäryyteni turvin yhdistellen uutta, vanhaa ja kierrätettyä.
Toki varsinaiseen lahjaankin on mukava panostaa, ja varsinkin viime vuosina olen koettanut suosia mahdollisuuksien mukaan aineettomia lahjoja. Tänä vuonna kaikki omat aikuiset sukulaiseni saivat lahjakortit Näyttelykeskus WeeGeelle, ja lisäksi sitten vielä jotain muuta pientä. Päädyimme myös mieheni kanssa siihen, että annoimme yhteisesti kummallekin lapsellemme vain yhdet lahjat, luottaen siihen että lasten lahjojen kokonaismäärä kummien ja sukulaisten toimesta olisi tänäkin vuonna aivan varmasti ylimitoitettu kohtuullistamispyynnöistä huolimatta. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tunsin todella olevani sinut sen asian kanssa, että rakkauttani lapsiini ei mitata antamieni joululahjojen määrässä ja hinnassa.
Todelliseen tarpeeseen antaminen kohottaa kuitenkin lahjarintamalla omaa joulumieltäni kaikkein eniten. Lasten kanssa tavaksi on muodostunut lahjoittaa heidän ikätovereilleen yhdet paketit Joulupuu -keräykseen - tämä on mielestäni konkreettinen ja mukava hyväntekeväsyyden muoto ihan jo kasvatusmielessä. Lisäksi tänä jouluna osansa saivat myös Uusi Lastensairaala, ja vielä viiyme tipassa myös Hyvä Joulumieli -keräys. Jälkimmäinen on ollut perinteinen lahjoituskohteemme, jonka päätimme korvata tänä vuonna lastensairaalalla, mutta aattopäivän uutinen keräystavoitteen merkittävästä alittumisesta sai minut kipaisemaan nettipankkiin vielä uudestaan (jätän sitten jotain turhempaa ostamatta silläkin rahalla).
Läheistemme anteliaisuuden ansiosta perheemme maallinen omaisuus toki lisääntyi tämänkin joulun myötä varmaan lähes parin muuttolaatikollisen verran - vaikka saamamme toisenlaiset lahjat vuohi ja ammatti eivät onneksi tilaa vaadikaan. Toisen laatikoista täyttää kuitenkin kaksi untuvatyynyä sekä myös esikoisemme saamat täkki ja tyyny, joten käytännössä sama määrä tiensä päähän tulleita vuodevaatteita tulee myös postumaan taloudestamme suurinpiirtein samalla oven avauksella. Toinen muuttolaatikollinen täyttyykin sitten lähinnä lasten saamista lahjoista, joista tilaavievimpiä taitavat olla legot, junarata, vaatteet sekä luistimet ja kypärä. Oikein mukavia ja tarpeellisiakin lahjoja, mutta näillekin pitäisi löytää kotoa omat paikkansa.
Jos arkihuolet muuten juhlapyhiksi hieman hellittävätkin, niin tavaroiden laadun, määrän ja järjestelyn suhteen ei joulu taida suoda länsimaiselle keskivertokansalaiselle juurikaan helpotusta - ehkä monen kohdalla jopa päinvastoin. Paineet uuteen tarmokkaampaan karsimiskierrokseen ovat kasvaneet ainakin itselläni joulun myötä entisestään, ja lisämotivaatiota muuttolaatikkoleikin jatkamiseen koitin hakea heti Joulupäivän iltana katsomalla yle areenasta Petri Luukkaisen Tavarataivas-dokumenttielokuvan. Olen kuitenkin pohtinut karsimisprojektini myötä niin paljon omaa suhdettani tavaraan, etten voi sanoa elokuvan tuoneen juurikaan uutta pohdintoihini vaikka Luukkaisen lähestymistapa radikaaliudessaan eroaa toki muuttolaatikkoleikistäni melkoisesti. Katselukokemus oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja voin suositella elokuvaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.
Joulu kaikkine lieveilmiöineen alkaa olla kohta historiaa tämän vuoden osalta, ja vuodenvaihteen lähestyessä ajatukset alkavat kääntyä jo vuoteen 2014 haaveineen ja toiveineen. Muuttolaatikkoleikin tiimoilta uusi vuosi tietää toivottavasti ainakin aktiivisempaa blogikirjoittelua ja tietenkin karsimisprojektin edistymistä. Allekirjoittaneella taitaakin olla aihetta uudenlaisiin uudenvuodenlupauksiin!
perjantai 8. marraskuuta 2013
EI MAINOKSIA - KIITOS!
Olen uhri - nimittäin mainosten uhri. En olisi aikaisemmin myöntänyt asian olevan niin, mutta minun on pakko tunnustaa olleeni väärässä.
Aloitettuani muuttolaatikkoleikin ytimessä olevan karsimisprojektini, oli toinen lähestymistapa asiaan myös kotiin tulevien tavaravirtojen tyrehdyttäminen. Tästä syystä lakkasin käytännössä kokonaan lukemasta mainoksia viime maaliskuusta alkaen*. Näin ei syntyisi uusia mielitekoja, ja lisäksi aikaa säästyisi johonkin tärkeämpään. Tämä ihmiskoe on ainakin allekirjoittaneen koehenkilön kohdalla osoittanut, että minulla on jo lähes kaikkea. Yli puolen vuoden kokemukseen perustuen uskallan vetää tästä sen johtopäätöksen, että tällä hetkellä en tarvitse kaupoista juuri muuta kuin ruokaa. (*Meillä on vuosia ollut postiluukussa mainoskielto, mutta niitä tulee valtavat määrät silti nimellä.)
En ole aikaisemminkaan ollut mikään varsinainen shoppailija. Olen ostoksissani mielestäni arvostanut aina, ainakin aikuisiällä, laatua ennen määrää ja tarpeellisuutta ennen huvia. Jo vuosia jatkunut maailmantuska kaikenmaailman mammonan loppusijoituspaikasta on myös vaikuttanut ostokäyttäytymiseeni. Olen kuvitellut ostavani harvoin ja lähinnä tarpeeseen. Viimeisen puolen vuoden kokemuksella olen kuitenkin huomannut, kuinka paljon olen aikaisemmin viettänyt aikaa kaupoissa ja myös ostanut sieltä yhtä ja toista ei niin tarpeellista. Muutos näkyy jopa tilin saldossa myönteisesti.
Kotitalouteemme tulevien tavaravirtojen hillitseminen on osoittautunut omalla kohdallani siis yllättävänkin helpoksi. En ole missään vaiheessa joutunut suunnittelemaan minkäänlaista ostolakkoa valitsemani linjan tueksi. Myös 30 päivän karenssilistoja* ei ole toistaiseksi tarvinnut käyttää ostohalujen hillitsemiseksi. Strategiaksi on yksinkertaisesti riittänyt mainosten heittäminen lukematta roskiin. Ei ole päässyt syntymään tarpeita. Samalla on loppunut myös turha kaupoissa luuhaminen ja näyteikkunaostokset. (*Tarpeelliselta tuntuvat ostokset kirjoitetaan listaksi, ja 30 päivän jälkeen katsotaan tuntuvatko ne vielä tarpeellisilta - minimalistibloggaajien neuvo.)
Myös todellisten ostotarpeiden tyydyttäminen on lykkääntynyt, koska mainosten kautta en saa enää tietoa siitä, milloin tarvitsemani tuote sattuisi olemaan sopivasti alennuksessa. Vanhalla tuntuu pärjäävän siis edelleen tavalla tai toisella. Samalla olen puolivahingossa katkaissut siteeni siihen kohtaloon, joka ohjasi aina aikaisemmin ostamaan jonkun huippulöydön normaalihintaisena, kun alennusmyyntien paikalle houkuttelemana ei tyhjin käsinkään viitsinyt kotiin lähteä.
Myös todellisten ostotarpeiden tyydyttäminen on lykkääntynyt, koska mainosten kautta en saa enää tietoa siitä, milloin tarvitsemani tuote sattuisi olemaan sopivasti alennuksessa. Vanhalla tuntuu pärjäävän siis edelleen tavalla tai toisella. Samalla olen puolivahingossa katkaissut siteeni siihen kohtaloon, joka ohjasi aina aikaisemmin ostamaan jonkun huippulöydön normaalihintaisena, kun alennusmyyntien paikalle houkuttelemana ei tyhjin käsinkään viitsinyt kotiin lähteä.
Toki edelleen tarvitsen jonkin verran uusiakin tavaroita. Haluan kuitenkin päättää mahdollisimman itsenäisesti mitä todella tarvitsen tai haluan - ja koska. Jos minulla ei ole asiaa kauppaan, en sinne yleensä myöskään mene - en aina edes seurassani olevan henkilön seuraksi. En sentään ole valitsemassani linjassa näin tiukka, vaan olen yksinkertaisesti huomannut etten oikeastaan viihdy kaupoissa: tulen lähes poikkeuksetta pahantuuliseksi ostosajan venähtäessä.
Sen sijaan kaupungilla viihdyn edelleen erinomaisesti, jos kulutan aikaani kauppojen sijaan museoissa, kahviloissa tai ihan vain kadulla kuljeskellen. Ostospaikkojen välttely vapauttaa aikaa ja vähentää stressiä myös matkaillessa, kun ei tarvitse enää uhrata osaa reissusta tuliaisten metsästämiseen sen paremmin itselle kuin muille. Päiväni Tallinnassakin on nykyään aikaisempaa pitempi.
Länsimainen kulutuskulttuuri istuu kuitenkin tiukassa, minussakin. Kulutan edelleen mielelläni, mutta laitan rahani mieluummin sellaisiin asioihin, joita ei tarvitse kantaa kotiin. Niinpä erilaiset lasten- ja kulttuuritapahtumat ovat museoiden ohella tulleet tutummiksi sitten maaliskuun. Todella tärkeiden asioiden ja elämysten lisäksi nämä ovat minulle juuri niitä elämän olennaisuuksia, joista täälläkin on tullut kirjoiteltua (tosin valitettavan vähän - koetan parantaa tapani).
Ja jotta poikkeus vahvistaisi säännön, niin postiluukusta tipahtanut EMMA:n mainoslehti tuli kyllä luettua. Mahtuisivatkohan Sulo Siveltimen matkaan myös äidit?
---
Sen sijaan kaupungilla viihdyn edelleen erinomaisesti, jos kulutan aikaani kauppojen sijaan museoissa, kahviloissa tai ihan vain kadulla kuljeskellen. Ostospaikkojen välttely vapauttaa aikaa ja vähentää stressiä myös matkaillessa, kun ei tarvitse enää uhrata osaa reissusta tuliaisten metsästämiseen sen paremmin itselle kuin muille. Päiväni Tallinnassakin on nykyään aikaisempaa pitempi.
Länsimainen kulutuskulttuuri istuu kuitenkin tiukassa, minussakin. Kulutan edelleen mielelläni, mutta laitan rahani mieluummin sellaisiin asioihin, joita ei tarvitse kantaa kotiin. Niinpä erilaiset lasten- ja kulttuuritapahtumat ovat museoiden ohella tulleet tutummiksi sitten maaliskuun. Todella tärkeiden asioiden ja elämysten lisäksi nämä ovat minulle juuri niitä elämän olennaisuuksia, joista täälläkin on tullut kirjoiteltua (tosin valitettavan vähän - koetan parantaa tapani).
Ja jotta poikkeus vahvistaisi säännön, niin postiluukusta tipahtanut EMMA:n mainoslehti tuli kyllä luettua. Mahtuisivatkohan Sulo Siveltimen matkaan myös äidit?
---
Loppuun vielä lyhyt keskustelunpätkä elävästä elämästä toissa viikolta:
- "Isi, mikä tämä on?"
- "Se on vaan mainos (Aarrekirja-lelukuvasto) ."
- "No sittenhän sen voi heittää suoraan roskiin."
Esikoiseni on selvästi oivaltanut elämästä jotain olennaista paljon aikaisemmin kuin äitinsä. Lapsissa on tulevaisuus.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Lastenvaatteita ja leluja (muuttolaatikko #30)
Töttöröö! 30. muuttolaatikollinen on täynnä. Check. Se onkin täyttynyt vähän siinä sivussa ja puolihuomaamatta, kun olen aina pyykkinarulta vaatteita kerätessäni karsinut pieneksi jääneitä pois. Lisäksi mukaan päätyi muutama vauvalelu, jotka omat lapseni jalomielisesti lahjoittivat pienelle serkkutytölleen. Vaatteista osa päätyi myös samaisen pikkuisen käyttöön, ja loput kuskailen kirpparille, kunhan sopiva rako pöydän vuokraamiselle taas löytyy.
perjantai 18. lokakuuta 2013
Välitilinpäätös
Blogi täytti noin kuukausi takaperin puoli vuotta. Saldona on 29 muuttolaatikollisen verran kevyempi omaisuus ja 31 raportin omaista korkeintaan keskinkertaista tekstiä. Karsimisprojektin tähän astiseen saldoon voin siis olla ihan tyytyväinen, mutta kirjallinen puoli projektista ei ole oikein lähtenyt lentoon. Suurin syy tähän lienee piakkoin blogin aloittamisen jälkeen käynnistynyt muuttoprojekti, joka on ehtinyt edetä tähän mennessä jo tulevan kodin remonttiin. Onneksi sentään ajatustyötä on tullut tehtyä melkoisesti niin muuttamiseen kuin jäljellä olevaan maalliseen omaisuuteenkin liittyen. Yhteinen nimittäjä kaiken pohdinnan taustalla on sama: olennaisen tunnistaminen, ja rohkeus päästää irti muusta.
Tavaroista, joista olen kuluneen kevään ja kesän aikana luopunut, en ole ehtinyt ja muistanut kaivata mitään. Kaikki tähän mennessä kertyneet 29 laatikollista ovat siis todistaneet tarpeettomuutensa tässä taloudessa - toivottavasti tarpeellisuutensa muualla, haluaisin ajatella. Jotenkin olisin etukäteen uskonut, että tässä pisteessä olo on jo aika keveä, ja että se alkaisi jo todellakin tuntua jossain. Mutta huomaan, että näin ei olekaan. Päin vastoin, tuntuu, että pitäisi luopua vielä niin paljosta, että se alkaisi tuntumaan minussa itsessäni, ei vain kodissamme. (Tässä kohtaa kylmät väreet luultavasti hiipivät mieheni selkäpiitä pitkin.)
Silti luopuminen on taas vaikeaa. Vaikka päässäni teen listaa potentiaalisista lähtevistä tavaroista, eivät ne meinaa päätyä kuitenkaan muuttolaatikkoon. Syinä ja selityksinä on tunnearvoa, käytännön hyötyarvoa, ja ihan yksinkertaisesti ajanpuutetta tehdä konkreettista karsimistyötä. Alussa karsimisprojektissani olikin selvästi määrätietoisempi ote. Tartuin kerralla yhteen kokonaisuuteen (esim. liinavaatekaappi), jaottelin sisällön jääviin ja lähteviin. Ei se helppoa ollut silloinkaan, mutta toimi hyvin. Olin jonkinlaisen karsimisvimman kourissa, ja tulostakin syntyi.
Viime aikoina metodiksi on sen sijaan muodostunut inkrementalistisempi lähestymistapa: jotenkin keräilen sieltä täältä lähteviä tavaroita tiedostaen samalla, että jäljelle jääviin täytyy tehdä myöhemmin vielä uusia karsintakierroksia. Mutta siitä huolimatta, että tiedostan tämän asian koko ajan, tuntuu jotenkin helpommalta ja tunteita säästävämmältä tehdä se juuri nyt näin. Tämä ei varmastikaan ole yhtä luonnetta kasvattavaa kuin alkuvaiheen analyyttisempi työ, mutta pitää prosessin käynnissä ja päämäärän mielessä. Parempi kuin ei mitään siis.
Olen myös pannut merkille joitakin uusia pullonkauloja, jotka häiritsevät projektin etenemistä, mutta joille en silti ole saanut tehtyä kunnolla mitään. Yksi näistä on mielestäni käytännöllisten säilytysjärjestelmien säilyttäminen, vaikka sisältö olisikin heitetty pois. Kun sen tähän kirjoitan näin, huomaan koko asian absurdiuden. Luovun tavaroista, mutta sitten en luovukaan tietyistä laatikoista tai lehtikoteloista, koska säilytän niitä mielessäni jo uutta järjestystä varten. Esimerkiksi "enso"-laatikot tuottavat päänvaivaa, koska niitä ilmeisesti ei saa enää mistään. Järjellä ajatellen voisin kuitenkin miettiä, kuinka paljon nyt muutaman pahvilaatikon pois heittäminen voisi kaduttaa jälkeenpäin - olkoonkin, että osa näistä samoista"enso"-laatikoista on palvellut säilytystarpeita lapsuudenkodissani jo 80-luvun alussa. Nyt kun enemmän asiaa ajattelen, niin fiksuin toimintamalli lienee se, että alan poistaa myös säilyttimiä sitä mukaa kuin niissä säilytettyä tavaraa.
Karsimisprojektin osalta voin kuitenkin todeta, että siinä olen yllättänyt itseni iloisesti - en ikinä olisi osannut maaliskuussa kuvitella onnistuvani luopumaan kahdestakymmenestäyhdeksästä laatikollisesta tavaraa. Asiasta bloggaamisessa sen sijaan olisi toivomisen varaa. Kirjoitustarvettani tämä kanava ei oikeastaan ole juurikaan tyydyttänyt, energia ei yksinkertaisesti ole oikein riittänyt siihen puoleen. Niinpä bloggaus on jäänyt raportoinnin tasolle, ja alunperin suunnitelmissa ollut eksistentiaalinen pohdinta jäänyt täysin taustalle.
Nyt huomaan, että tehdyn ajatustyön ja sen aukikirjoittamisen roolia ei tulisi kuitenkaan väheksyä, sillä sille on selvästikin paikkansa luopumisprosessissa. Ja näinhän olin alunperin ajatellutkin. Monet perustelut tavaroiden säilyttämiselle ja omille toimintatavoille alkavat näyttää viimeistään kirjoitettuina kestämättömiltä. Toteutus vain on jäänyt puolitiehen. Vaan tietäpä näyttää olevan jäljellä vielä. Kiitos kaikille rinnalla kulkeneille tähän asti taitetusta matkasta.
Silti luopuminen on taas vaikeaa. Vaikka päässäni teen listaa potentiaalisista lähtevistä tavaroista, eivät ne meinaa päätyä kuitenkaan muuttolaatikkoon. Syinä ja selityksinä on tunnearvoa, käytännön hyötyarvoa, ja ihan yksinkertaisesti ajanpuutetta tehdä konkreettista karsimistyötä. Alussa karsimisprojektissani olikin selvästi määrätietoisempi ote. Tartuin kerralla yhteen kokonaisuuteen (esim. liinavaatekaappi), jaottelin sisällön jääviin ja lähteviin. Ei se helppoa ollut silloinkaan, mutta toimi hyvin. Olin jonkinlaisen karsimisvimman kourissa, ja tulostakin syntyi.
Viime aikoina metodiksi on sen sijaan muodostunut inkrementalistisempi lähestymistapa: jotenkin keräilen sieltä täältä lähteviä tavaroita tiedostaen samalla, että jäljelle jääviin täytyy tehdä myöhemmin vielä uusia karsintakierroksia. Mutta siitä huolimatta, että tiedostan tämän asian koko ajan, tuntuu jotenkin helpommalta ja tunteita säästävämmältä tehdä se juuri nyt näin. Tämä ei varmastikaan ole yhtä luonnetta kasvattavaa kuin alkuvaiheen analyyttisempi työ, mutta pitää prosessin käynnissä ja päämäärän mielessä. Parempi kuin ei mitään siis.
Olen myös pannut merkille joitakin uusia pullonkauloja, jotka häiritsevät projektin etenemistä, mutta joille en silti ole saanut tehtyä kunnolla mitään. Yksi näistä on mielestäni käytännöllisten säilytysjärjestelmien säilyttäminen, vaikka sisältö olisikin heitetty pois. Kun sen tähän kirjoitan näin, huomaan koko asian absurdiuden. Luovun tavaroista, mutta sitten en luovukaan tietyistä laatikoista tai lehtikoteloista, koska säilytän niitä mielessäni jo uutta järjestystä varten. Esimerkiksi "enso"-laatikot tuottavat päänvaivaa, koska niitä ilmeisesti ei saa enää mistään. Järjellä ajatellen voisin kuitenkin miettiä, kuinka paljon nyt muutaman pahvilaatikon pois heittäminen voisi kaduttaa jälkeenpäin - olkoonkin, että osa näistä samoista"enso"-laatikoista on palvellut säilytystarpeita lapsuudenkodissani jo 80-luvun alussa. Nyt kun enemmän asiaa ajattelen, niin fiksuin toimintamalli lienee se, että alan poistaa myös säilyttimiä sitä mukaa kuin niissä säilytettyä tavaraa.
Karsimisprojektin osalta voin kuitenkin todeta, että siinä olen yllättänyt itseni iloisesti - en ikinä olisi osannut maaliskuussa kuvitella onnistuvani luopumaan kahdestakymmenestäyhdeksästä laatikollisesta tavaraa. Asiasta bloggaamisessa sen sijaan olisi toivomisen varaa. Kirjoitustarvettani tämä kanava ei oikeastaan ole juurikaan tyydyttänyt, energia ei yksinkertaisesti ole oikein riittänyt siihen puoleen. Niinpä bloggaus on jäänyt raportoinnin tasolle, ja alunperin suunnitelmissa ollut eksistentiaalinen pohdinta jäänyt täysin taustalle.
Nyt huomaan, että tehdyn ajatustyön ja sen aukikirjoittamisen roolia ei tulisi kuitenkaan väheksyä, sillä sille on selvästikin paikkansa luopumisprosessissa. Ja näinhän olin alunperin ajatellutkin. Monet perustelut tavaroiden säilyttämiselle ja omille toimintatavoille alkavat näyttää viimeistään kirjoitettuina kestämättömiltä. Toteutus vain on jäänyt puolitiehen. Vaan tietäpä näyttää olevan jäljellä vielä. Kiitos kaikille rinnalla kulkeneille tähän asti taitetusta matkasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)